Klubilainen muistelee sydäntä riipaisevassa artikkelissaan lapsuuden päivähoitopaikkaa

Velliä, ajanhukkaa ja huonoa palvelua lastentarhassa

Vanhempani tarjosivat minulle yksityisen päivähoidon alle kouluikäisenä. Paikka oli mahtavassa laaksossa, pienen lammen rannalla. Lammelle laskeutuva nurmi vihersi kosteana kesäaamuisin pullasorsien heräillessä pesistään. Laakso oli kaikin puolin täydellinen paikka viettää osaa lapsuudesta.

Hoitajani joutui yllättäen kahdeksi kuukaudeksi sairaslomalle. Sain vierailukomennon kunnalliseen päivähoitolaitokseen. Tietysti olin toiveikas uuden ympäristön suhteen; uusia tuttavia ja paljon ikäisiäni. Lastentarha sijaitsi keskellä kylää, keltaisten puuaitojen sisällä. Piha oli hiekkaa ja 90-luvun leikkihäkkyrät koristivat sen urbaania maisemaa. Heti ensimmäisenä päivänä sain kokea kovan maailman leikkitoverin lyötyä minulta ilmat pihalle aivan syyttä. Se sattui, mutta suoristin selkäni enkä välittänyt vähääkään. ”Kaikenmaailman rasavillejä kakaroita täällä pyörii”, ajattelin ja kävelin sisälle.

Velliä ja velliä joka aamu. Ei pysynyt yhtään selvillä talouselämästä kun Kauppalehteä ei tarjottu aamukahvin kanssa. Elettiin aikoja, jolloin korkotaso nousi Suomessa ja Euroopassa osin johtuen Saksan yhdistymisestä sekä kotimaan kireästä rahapolitiikasta. Suuri kysymys oli myös Neuvostoliiton mahdollinen romahtaminen, jonka vaikutuksia pyrin arvioimaan Suomen talouspolitiikan kannalta. Oli vaikeaa pysyä tilanteen tasalla, kun tietoa ei tihkunut keltaisten aitojen sisäpuolelle.

Suuret lastentarharyhmät ja orjallinen leikki- ja ulkoiluaikataulujen noudattaminen heikentää lapsen omaa luovuutta sekä vie aikaa pois omilta kiinnostuksen kohteilta. Yksityisessä päivähoitopaikassa minun ei tarvinnut koskaan nukkua päiväunia, jos en halunnut. Usein hoidin päivittäisiä tehtäviäni työhuoneessani. Ne olivat itsenäisiä hetkiä jolloin syntyi moni uusi innovaatio. Työhuoneeni sijaitsi kattohuoneistossa, josta oli näkymä lammelle. Saatoin käyskennellä useamman tunnin huoneessani piirtäen taivaanrantaa. Lastentarhassa minulle heitettiin vaan peitto päälle ja sammutettiin valot. ”Meillä on tapana nukkua”, lastentarhanhoitaja kertoi. ”Ajanhukkaa”, mietin mielessäni.

Miten saattoi lastentarhassa olla niin vaikeaa laittaa kunnon kantarellikastiketta pippuripihvin kanssa? Puuttuivatko kokeilta ainekset vai taito? Käsittääkseni lama ei vähentänyt metsien sienisatoa 90-luvullakaan. Huonoa palvelua siinä sai, kun ruuan joutui hakemaan itse valmispöntöistä. Kovasti kaipasin myös hoitotätini tekemää uunituoretta leipää. Sen tuoksu sai ruokahalun aina kasvamaan.

Kaksi kuukautta kunnan järjestämässä lastentarhassa sai riittää. Ainakin opin sen, kuinka onnekas lapsi olinkaan saadessani viettää lapsuuden päivät yksityisessä päivähoidossa.